Noin puoli vuotta sitten New York Times -lehden paljastuksista käynnistynyt naisten seksuaalista häirintää vastustava #Metoo (Minä myös) -ilmiö laajenee ja saa yhä uusia muotoja meillä Suomessakin.
#Metoo vaikuttaa medioissa, somessa ja työpaikoilla. Moni aiemmin arvostettu vallankäyttäjä on menettänyt maineensa, tehtävänsä ja luottamustoimensa. Esimerkiksi Lauri Törhönen, valtionpalkintoja saanut ohjaaja ja entinen Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen professori, irtisanoutui vastikään Kaapelitalon hallituksen puheenjohtajan tehtävästä.
Julkiset salaisuudet – kaikki tiesivät, kukaan ei puuttunut
Koko taide- ja kulttuurala, erityisesti alan koulutus, on saanut ikävää julkisuutta: Lauri Törhösen lisäksi on kerrottu esimerkiksi Kallion lukion ilmaisutaidon opettajan ja erään Turun yläkoulun musiikinopettajan seksuaalisesta ahdistelusta, jonka kohteena ovat olleet lapset, nuoret tai nuoret aikuiset. Kaikkien kolmen miehen epäasiallinen toiminta oli jatkunut pitkään, ja se oli ollut laajasti tiedossa.
Ehkä vastanmielisintä varsinaisten tekojen lisäksi on se, ettei yksikään päättäjä tai vallankäyttäjä halunnut puuttua asiaan. Vastuuta halutaan nyt kiertää väittämällä, ettei luotettavaa tietoa ollut riittävästi tai että keinot puuttuivat. Totuus lienee, että mikäli halua olisi ollut, varma tieto ja keinotkin olisivat löytyneet. Kummallinen oli myös elokuva-alan ikonin Jörn Donnerin ”puolustus” Lauri Törhösen käyttäytymiselle. Donner kertoi tuntevansa monia vastaavia tapauksia, ja ihmetteli, miksi vain Törhösen nimi on vedetty lokaan. Minä taas ihmettelen, miksi heitä kaikkia ei ole paljastettu aikaisemmin. Miksi sikamaista tai jopa rikollista käytöstä on suvaittu ja salailtu vuosikymmenet?
Monet alalla pitkään toimineet ovat kertoneet, että kyseessä on hiljaisesti hyväksytty osa elokuva-alan koulutus- ja työkulttuuria, jossa seksi on vaihdannan väline: vaatijana vallankäyttäjä, antajana aloittelija ja palkintona ura tai ainakin mahdollisuus siihen. Kuvottavan kaupankäynnin kärsijöitä eivät ole olleet vain uhrit, vaan myös ne, jotka ovat menettäneet mahdollisuutensa edetä alalla, jos eivät ole suostuneet hyväksymään hintaa.
Paljastuksesta puhdistukseen
Paljastusten perusteella näyttää siltä, että elokuva-alalla on tarvetta perusteelliseen itsetutkintaan ja muutoksiin, jotka alkavat asenteista ja johtavat toimintatapojen tervehtymiseen ja monen toimijan vaihtumiseen. Suomessa kaksikymmentä alan järjestöä ja oppilaistosta julkaisi yhteisen suosituksen ohjeeksi seksuaalisen häirinnän ehkäisyyn elokuva- ja tv-alalla. Monella muullakin alalla on jo ryhdytty samaan, kaiken varalta, ja todennäköisesti usein myös hyvästä syystä, vaikka vastaavia paljastuksia ei ainakaan toistaiseksi ole julkisuuteen tullut. Se antaa luvan toivoa, että muilla aloilla ollaan tässä asiassa paremmassa tilanteessa.
Paljastuksista on seurannut puhdistus: syytetyt ovat joko eronneet itse tai saaneet potkut. Osa kiistää syyteet, osa tunnustaa ja pyytää anteeksi. Oikeuteen saakka on menty harvoin, ja silloin mukana ollut selkeästi rikokseksi luokiteltavia ja pitkään jatkuneita tekoja, kuten yli 150 lasta tai nuorta naista hyväksikäyttäneen Larry Nassarin tapauksessa. Nassar toimi Yhdysvaltain naisvoimistelijoiden lääkärinä yli kaksi vuosikymmentä, ja tuomittiin teoistaan maksimissaan 175 vuoden rangaistukseen.
NIIN SIINÄ KÄY, ARVON SISARET: JOS RYHDYMME ANSARINKUKIKSI, SAAMME VÄRISTÄ KESKENÄMME.
Puhdistus on paikallaan ja jalo ajatus, mutta siihen liittyy isoja riskejä, kuten muutokseen aina. Kannattaa harkita ja varoa, ettei tule ylilyöntejä ja luoda uusia ongelmia vanhojen sijaan. Kuten nyt näyttää käyvän. Keski-ikäistä, tasa-arvoonsa tyytyväistä naista pelottaa, sillä lynkkausmieliala leviää, ja puritanismin peikko pälyilee kulman takana tyytyväisenä virnuillen. Sen iloja kun ovat yleistäminen, julistaminen, moralisointi, tapakontrolli, tylsyys, tasapäistäminen, ankaruus, syntisyys, syyllistäminen, rankaiseminen ja aina yhtä ajankohtainen ajojahti ja mielivaltainen noitavaino, jossa tuomiota annetaan ilman tutkintaa tai todisteita – moraalisesti paremmat vain kertovat huonommilleen, mitä pahaa he ovat tehneet ja mitä siitä seuraa.
Moralistien mielivaltaan
Moraalinen ylemmyydentunto ja maailman parantamisen eetos saattavat johtaa siihen, että yllättäen saadusta vallasta – sillä siitä tässä on lopulta kyse – huumaantuneet moraalisesti paremmat ihmiset (naiset) hakevat oikeutta koetuille ja kuvitelluillekin vääryyksille. Silmät hohtaen luodaan uljasta, uutta maailmaa, jossa on tarkat säännöt ja rajat sille, mitä moraaliltaan huonompien (miesten) on sopivaa ajatella, sanoa tai tehdä parempiensa seurassa. Yhteisen edun ja sivistyksen nimissä kontrolli halutaan ulottaa myös sinne, jossa paremmat eivät ole läsnä ja suoraan valvomassa heikomman aineksen puuhia. Siksi valjastetaan vakoojia paljastamaan tekijät itse teosta, jotka luetaan koko yhteisön syyksi. Jalkapuu jalostaa ja muistuttaa, että sananvapaus koskee vain moraaliltaan ylempiä.
Moni on kummastellut, miksi miehet ovat olleet kovin hiljaa #metoo -ilmiön aikana. Minä en kummastele lainkaan. He ovat nyt samassa tilanteessa kuin naiset muinoin: sukupuolensa – joita on tässä yhteydessä sopivaa olla vain kaksi – takia lähtökohtaisesti huonompia, kollektiivisesti syyllisiä kenen tahansa miehen tekoihin, ja jäävejä lausumaan omasta asiastaan mitään. Vaikeneminen onkin kultaa, sillä kuka tahansa (mies) voi olla seuraava syyllinen pelissä, jonka säännöt määrätään (tarkemmin sanoen: naiset määräävät) nyt, mutta tekoja arvioidaan takautuvasti.
Miten tässä näin kävi?
Tarkoitus kun oli vain varjella moraalisesti parempia ihmisiä kaikelta pahalta, tai ainakin moraalisesti huonompien häirinnältä, jonka määrittelee tietenkin se parempi osapuoli. Häirintää on kaikki, minkä nainen sellaiseksi kokee, olipa miehen tarkoitus ollut mikä tahansa.
Puhdistuksen jälkeisessä ajassa miesten tehtäväksi jää arvailla, missä häirinnän raja kenenkin kohdalla kulkee. Ja kun se on kovasti vaikeaa, parasta on pystytellä omien parissa ja pitää katse lattiassa ja suu soukalla, jos sekaseuraa ei voi välttää. Kahden kesken naisen kanssa ei saa jäädä missään olosuhteissa, vaan mukana on aina oltava puolueeton todistaja. Kosketusta ei voi edes ajatella, siihen lienee turvallista ryhtyä vasta papin aamenen tahi muun virallisen luvan jälkeen, josko sittenkään.
Puhdistuksesta puritanismiin
Eipä aikaakaan, kun olemme palaneet vuosikymmeniä ajassa takaisin: moraalisesti ylevään, vakavaan ja umpitylsään tapakulttuuriin, jossa jokainen sana, katse tai kosketus saattaa olla synti, ja johtaa maineen menetykseen ja joukon ulkopuolelle sulkemiseen. Syyllinen vain on vaihtunut, nyt se on aina mies, kun se ennen oli aina nainen. Seurustelusta vastakkaisen sukupuolen kanssa tulee miehille miinakenttä, jolla menemistä on viisasta välttää viimeiseen asti.
Seuraavaksi syntyy miesten piirejä ja naisten piirejä – isoja ja pieniä, näkyviä ja näkymättömiä – joihin toisella sukupuolella ei ole asiaa tai halua. Rajoja vedetään ja aitoja rakennetaan, painutaan poteroihin ja maan alle. Otetaan iso askel ajassa taaksepäin.
Sillä niin siinä käy arvon sisaret: jos ryhdymme taas ansarinkukiksi, saamme kohta väristä keskenämme. Mutta minä en tahdo. Minä vastaan itsestäni, ja tahdon mennä eteenpäin. Minä pidän miehistä, ihan nykyisenkaltaisista ja monenlaisista, tavallisista, epätavallisista ja omalaatuisista. Kaikkine virheineen, puutteineen, vahvuuksineen ja heikkouksineen. Itse asiassa monet naiset – jotka ovat täynnä vihaa, halveksuntaa ja ylenkatsetta miehiä ja kaikkia kanssaan eri mieltä olevia kohtaan – ovat alkaneet viime aikoina tuntua enemmän vierailta ja vaikeilta pitää. Samaistumisesta puhumattakaan. #Meneither.
