Helsingin Sanomissa oli lauantaina 16.12.2017 juttu, jossa julkaistiin osia puolustusvoimien korkean turvaluokan – eli salaiseksi tai erittäin salaiseksi luokitelluista – asiakirjoista ja niiden sisällöstä. Jutun keskeinen teema oli Tikkakoskella sijaitsevan, sotilastiedustelua harjoittavan Suomen Viestikoekeskuksen toiminta ja tavoitteet.
Niukasti uutta tietoa sisältäväksi väitetty juttu olisi saattanut jäädä vähälle huomiolle, ellei siinä olisi näyttävästi esitelty punaisilla salainen-leimoilla varustettuja asiakirjoja ja rakennettu mielikuvaa suurista paljastuksista. Hakematta mieleen tulivat Ylen taannoiset Panaman ja Paratiisin paperit -tietovuodot ja niiden lopulta varsin harhaanjohtavaksi paljastunut markkinointi.
Vakavaksi tapauksen tekivät toiset seikat kuin jutun sisältö – Puolustusvoimat teki rikosilmoituksen sekä tietojen vuotamisesta että niiden julkaisemisesta.
Kansallista turvallisuutta koskevissa asioissa myös journalistien tulee noudattaa viranomaisten määrittämää turvaluokitusta – salainen on salainen
Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Kaius Niemi ilmoitti seisovansa jutun takana: sen julkaisua oli harkittu huolella ja rikosilmoitus perustetta vailla. Hänen mukaansa neljännellä valtiomahdilla on lain sallima oikeus julkaista myös korkean turvaluokan viranomaistietoja, ellei julkaisemisen arvioida aiheuttavan haittaa tai vaaraa millekään taholle. Helsingin yliopiston rikosoikeuden professori ja muut oikeusoppineet olivat asiasta toista mieltä. He kertoivat, että Niemen kanta oli oikea tavanomaisen viranomaistiedon suhteen, mutta kansallista turvallisuutta koskevien korkean turvaluokan tietojen osalta, joista nyt oli kyse, journalistista harkintavaltaa ei ole: julkaisu on rikos riippumatta siitä, aiheutusiko siitä haittaa vai ei.
Niemi: Sanomatalon tietoturva päihittää puolustusvoimat
Niemi myös vakuutti, ettei salaisia tietoja tai niiden alkuperäistä vuotajaa paljastettaisi, ei edes vahingossa, sillä Helsingin Sanomien toimitusprosessit ja tietojärjestelmät sekä niiden tietoturva ovat kunnossa – Sanomatalo on siis tietovuodolle immuuni, toisin kuin Puolustusvoimat. Varsin vahva väite, saattaisi kuka tahansa tietoturvan, riskien hallinnan tai sisäisen valvonnan asiantuntija sanoa. Myös Helsingin Sanomien hallitukselle lienee epäilynsä asiasta, sillä se on pyytänyt Kaius Niemeltä sisäistä selvitystä toimitusprosessista. Auditointi on taas arvossaan ja sen tekijät tärkeässä roolissa.
Journalistikollegat riensivät oitis suurin joukoin puolustamaan Kaius Niemen kantoja: sananvapaus ja lähdesuoja ennen kaikkea, Sanomien toiminta oli arvostelun yläpuolella, ja kansalla oikeus tietää. Toki toisenlaisiakin näkemyksiä esitettiin, mutta ne jäivät enemmistön jalkoihin ja esittäjät marginaaliin. Itse pohdin ennen kaikkea tiedon vuotajaa ja hänen motiivejaan. Rikollisella kun on harvoin hyvänteko tavoitteena. Lisäksi mietin, miksi vähämerkitykselliseksi väitettyjen tietojen julkaisu oli ylipäätään tarpeen: uutisoinnin perusteena kun pitäisi aina olla tietojen yhteiskunnallinen merkitys. Nyt syntyi ikävä mielikuva turhan skandaalin rakentelusta ja skuuppien metsästyksestä.
Poliisitutkinnan käynnistyttyä toinen jutun kirjoittaneista toimittajista yritti kotitalonsa kellarissa tuhota tietokoneensa kovalevyä vasaralla takoen. Hän kertoi yrittäneensä suojella, ei suinkaan kyseisen jutun vaan ihan muiden juttujen tietoja ja lähteitä, mahdolliselta poliisin tutkinnalta. Vasarointi päättyi paljoon savuun ja palokunnan paikalle saapumiseen.
Normaalikäytännön mukaisesti myös poliisi osallistui operaatioon. Kun näin sattumalta selvisi, että HS-gateksi ristityn tapauksen todisteita oli mahdollisesti yritetty tuhota, poliisi käynnisti kotietsinnän ja otti haltuunsa toimittajan tietokoneen ja muita tietotallenteita.
Tästäkös riemu repesi ja rintamalinjat kaivautuivat syvemmälle poteroihinsa.
Poliisin toiminta oli törkeää ja Suomen asema lehdistön- ja sananvapauden mallimaana oli monen mielestä uhattuna. Toiset taas pelkäsivät puolustusvoimien uskottavuuden ja Suomen maineen kansainvälisen tiedustelun yhteistyötahona vaarantuvan. Kummankin leirin reaktiot ja pelot lienevät ylimitoitettuja ja asettuvat ajan kanssa oikealle tasolleen.
Poliisitutkinta ja oikeusprosessi kestävät vielä kauan, ja vasta silloin saamme varmaa tietoa siitä, kuka tulkitsee lakeja paremmin: journalistijoukkojen tukema Helsingin Sanomat vai Puolustusvoimat ja oikeusoppineet. Itse veikkaan jälkimmäisiä. Lisäksi arvelen, että Kaius Niemen ura Helsingin Sanomien päätoimittajana on ohi, valitettavasti.
Jos tästä ikävästä jupakasta jotakin hyvää seuraisi, voisi se olla sekä tiedustelun että journalismin pelisääntöjen selventyminen. Niin tekijöille kuin lukijoillekin.
